Alkuperäinen maturiteetti
Alkuperäinen maturiteetti kuvaa joukkovelkakirjan tai muun velkainstrumentin kokonaisaikaa liikkeeseenlaskuhetkestä siihen päivämäärään, jolloin pääoma maksetaan takaisin. Tämä keskeinen korkosijoittamisen käsite auttaa sijoittajia ymmärtämään velkakirjan riskiprofiilia ja vertailemaan eri sijoitusvaihtoehtoja keskenään. Maturiteetti vaikuttaa suoraan sekä velkakirjan tuotto-odotukseen että sen hintaherkkyyteen markkinakorkojen muutoksille.
Esimerkiksi 10 vuoden valtionlainalla on 10 vuoden alkuperäinen maturiteetti liikkeeseenlaskuhetkellä. Kun sijoittaja ostaa tämän lainan viisi vuotta myöhemmin jälkimarkkinoilta, alkuperäinen maturiteetti on edelleen 10 vuotta, mutta jäljellä oleva maturiteetti on enää viisi vuotta. Tämä erottelu on tärkeä, sillä jäljellä oleva maturiteetti määrittää sijoituksen todellisen riskiprofiilin ostohetkellä.
Korkosijoitusten maailmassa maturiteetti on yksi keskeisimmistä riskin mittareista. Pitkän maturiteetin velkakirjat ovat alttiimpia korkoriskille, sillä niiden hinta heilahtelee voimakkaammin markkinakorkojen muuttuessa. Kun korot nousevat, velkakirjan arvo laskee, ja mitä pidempi maturiteetti, sitä suurempi on arvonmuutos. Vastaavasti korkojen laskiessa pitkät velkakirjat hyötyvät enemmän. Tätä hintaherkkyyttä mitataan duraatiolla, joka huomioi myös kuponkimaksujen ajoituksen.
Tuotto-odotuksen kannalta maturiteetti noudattaa yleensä niin sanottua tuottokäyrää. Normaalioloissa pitkän maturiteetin velkakirjat tarjoavat korkeampaa tuottoa kuin lyhyet, koska sijoittaja kantaa suurempaa epävarmuutta pidemmän ajan. Tämä tuottoero kompensoi korkoriskiä ja inflaatioriskiä. Poikkeuksellisissa tilanteissa tuottokäyrä voi kääntyä laskevaksi, jolloin lyhyet korot ovat pidempiä korkeammat – tätä pidetään usein taantuman ennusmerkkinä.
Suomen valtio laskee liikkeeseen eri maturiteetin velkakirjoja rahoittaakseen toimintaansa. Tyypillisiä maturiteetteja ovat 2, 5, 10 ja 30 vuotta. Lyhyen maturiteetin velkakirjat sopivat sijoittajille, jotka haluavat vähäistä korkoriskiä ja joustavuutta. Pitkät velkakirjat puolestaan kiinnostavat institutionaalisia sijoittajia, kuten eläkeyhtiöitä, jotka tarvitsevat pitkäaikaisia tuottoja vastaamaan tulevia velvoitteitaan.
Yritykset valitsevat lainojensa maturiteetin strategisesti. Lyhytaikaiset lainat ovat yleensä edullisempia mutta vaativat useammin uudelleenrahoitusta, mikä altistaa korkoriskille. Pitkäaikaiset lainat tarjoavat vakautta mutta voivat olla kalliimpia. Yrityksen rahoitusstrategiassa maturiteettien hajauttaminen vähentää uudelleenrahoitusriskiä – jos kaikki lainat erääntyisivät samanaikaisesti huonossa markkinatilanteessa, uudelleenrahoitus voisi olla vaikeaa tai kallista.
Sijoitusrahastoissa ja ETF:issä maturiteetti ilmoitetaan usein keskimääräisenä maturiteettina, joka kuvaa salkussa olevien velkakirjojen painotettua keskiarvoa. Lyhyen koron rahastot sijoittavat tyypillisesti alle vuoden maturiteetin instrumentteihin, kun taas pitkän koron rahastot voivat pitää velkakirjoja, joiden maturiteetti on vuosikymmeniä. Sijoittaja voi valita maturiteettiprofiilin oman riskinsietokykynsä ja sijoitushorisonttinsa mukaan.
Alkuperäisen maturiteetin käsite on oleellinen myös lainanottajan näkökulmasta. Asuntolainan alkuperäinen maturiteetti voi olla esimerkiksi 25 vuotta, mikä määrittää kuukausierän suuruuden ja kokonaiskorkokulut. Pidemmällä maturiteetilla kuukausierä on pienempi, mutta kokonaiskorkokulut kasvavat merkittävästi. Lainanottajan kannattaa tasapainottaa kuukausittainen maksukyky ja kokonaiskustannukset valitessaan sopivaa laina-aikaa.
Maturiteetin hallinta on keskeinen osa sijoitusstrategiaa korkosijoituksissa. Aktiiviset korkosijoittajat voivat muuttaa salkkunsa keskimääräistä maturiteettia korkonäkymien mukaan – lyhentäen sitä nousevien korkojen ympäristössä ja pidentäen laskevien korkojen aikana. Passiiviset sijoittajat puolestaan voivat valita tietyn maturiteettiprofiilin ja pitää sen vakaana markkinatilanteesta riippumatta.
